Haasteita unelmien tiellä

Olli Lukkari

Viidenteen päivään mennessä on osoittautunut, että vaikeilta hetkiltä ei voi välttyä. Onko matkasta tulossa oletettua raskaampi? Jaksavatko unelmasankarit loppuun asti? 

Rauhallisia huutoja

Kirjoittaessani näitä rivejä, istun Berliinin juna-aseman lähellä olevassa matkailijahotellissa. Berliinin matkakohteeksi valitsi yksi meidän lukijoistamme. Pidimme facebook-seuraajimmelle huutoäänestyksen seuraavasta matkustuskohteestamme ja Berliini voitti kilpailun. Kilpailu ei välttämättä ole viimeinen lajiaan, joten kannattaa pysyä facebookin puolella kuulolla! Jos et vielä tykkää sivustamme facebookissa, niin tilanne korjaantuu klikkaamalla tämä nettisivun vasemmassa laidassa olevaa facebookin tykkäyspainiketta.

Olo paikallaan istuessa on tyynen rauhallinen – viimein pääsemme nauttimaan hostellissa olon ihanuudesta: suihkusta ja omasta rauhasta. Kaksi edellistä yötä ovat menneet Hampurin yöjunassa ja Berliinin juna-aseman lattialla nukkuessa. On Unelmien tiellä -matkan viidennen päivän ilta ja pöydälläni vierellä yli 250 kerättyä unelmaa muistuttaa olemassaolostaan. 250 unelmaa, neljäsosa koko matkan tavoitteesta, mietin. Kohta viikko matkasta on takana, edessä odottaa vielä parin viikon edestä seikkailuja. On aika tehdä välikatsaus kuluneista päivistä.

Kuten Kööpenhaminan blogitekstissäni totesin, on unelmien keruu mahdollistanut paljon erilaisten ihmisten kohtaamisia. Kaikki ei kuitenkaan ole ollut yhtä juhlaa.

Kaikki kolmen ja kolme kaikkien puolesta

50 unelman kerääminen joka ikinen päivä kahdenkymmenen päivän ajan olisi haaste kelle tahansa. Tämä olisi sinällään riittävä haaste ilman että unelmienkeruun lisäksi tarvitsi huolehtia myös rinkkojen ja kuvaustarvikkeiden, blogista sekä dokumenttimateriaalin kuvaamisesta. 50 unelmaa näyttäytyy mielessäni kuin armoton kirijä television juoksukilpailussa. Juoksijan on pakko pysyä kirijöiden tahdissa, jotta hän selvitä kisasta voittajana. On pakko antaa kaikkensa.

On aikoja, jolloin en voi olla miettimättä ovatko unelmat muuttuneet kiroukseksi.

Teemme Arimon kanssa matkan aikana päällekkäin kolmea projektia – unelmien keräämistä, matkablogia ja dokumentin kuvaamista – samaan aikaan. Pelkästään nettisivun kautta olemme yhteydessä kolmeen eri sosiaaliseen kanavaan: facebookin, unelmientiella.fi-nettisivuumme ja Cityn blogiin. Pelkästään yhdessäkin näistä projekteista olisi riittävästi haastetta kahdelle ihmisille. Miten siis jaksamme tehdä näitä kolmea projektia samaan aikaan? Se jää nähtäväksi. Monet ihmiset sanovat, että pelkkä reilaaminen on raskasta. Voi, kunpa voisinkin nyt ”vain reilata”.

On aikoja, jolloin en voi olla miettimättä ovatko unelmat muuttuneet kiroukseksi. Ja kuitenkin, samaan aikaan toinen ääni päässäni ei voi olla koko ajan ihastelematta matkan ainutlaatuisuutta ja Euroopan ihmeellisyyttä. Minun pitää välillä muistuttaa itseäni siitä, että kukaan ei tietääkseni ole koskaan aiemmin tehnyt mitään tämän tyylistä InterRail-unelmienkeruu-projektia. Matkaamme inspiroinut Autolla Nepaliin -projekti yltää lähelle, mutta siinäkin on kyse eri asiasta. Siinä on kyse omaan tahtiin etenemisestä, ei tuhannen unelman keräämisestä kahdenkymmenen päivän aikana.

Askel kerrallaan

Minun pitää muistuttaa itseäni yhä uudelleen siitä, että Unelmien tiellä on täysin ainutlaatuinen projekti, jonka tapaista projektia monet ihmiset eivät tee koskaan elämänsä aikana. Unelmien tiellä on matka, jota olemme Arimon kanssa työstäneet ja valmistelleet noin neljän kuukauden ajan. Koen olevani todella etuoikeutettu saadessani tehdä tällaista projektia. Tiedän, että kyseessä on projekti, joka on opettanut ja antanut minulle valtavasti; projekti, jonka tekemistä en tule koko elämäni aikana katumaan. Enkä voi olla miettimättä myös sitä, että monesti kaikki vaikeat hetket ja koettelemukset vahvistavat ihmistä. Tiedän, että tulen vielä tulevaisuudessa Arimon kanssa nauramaan nyt vaikeilta ja raskailta tuntuville hetkille.

Tiesin kuitenkin jo silloin syvällä sisimmässäni sen, että jos lopettaisin kesken, katuisin sitä koko loppuelämäni.

Näitä rivejä kirjoittaessani mieleeni palautuu eräs toisen kaverini kanssa tekemä seikkailu kahden vuoden takaa. Olimme keskellä yötä päättäneet – ja spontaanisti puoli tuntia asiaa mietittyämme aloittaneet – kävelyretken Helsingistä Turkuun. Matka kesti 4-5 päivää ja kilometrejä taittui jalkaisin kunnioitettavat 160-180. Muistan, että ensimmäinen maraton meni suhteellisen kivuttomasti, mutta viimeiset 120-140 kilometriä olivat silkkaa tuskaa. Voin sanoa, että jokainen askel tällöin sattui, ja monesti mietin, että lopetanko kävelemisen kesken – että onko tässä mitään järkeä. Tiesin kuitenkin jo silloin syvällä sisimmässäni sen, että jos lopettaisin kesken, katuisin sitä koko loppuelämäni.

Niin tiedän nytkin. Ja niin matka jatkuu.

Lukijalle pohdittavaksi:
– Milloin olet viimeksi haastanut itsesi kunnolla?