2.-3. matkapäivä: Kohtaamisia Kööpenhaminassa

Ollin kohtaamisia Köpiksessä

Olli Lukkari

Reissun toisen ja kolmannen päivän ajaksi majoituimme Kööpenhaminaan paikalliseen hostelliin. Yli sadan unelman kerääminen johti meidät monenlaisiin kohtaamisiin ja keskusteluihin.

Valitsemisen sietämätön keveys

Ensimmäisestä päivästä kertovassa blogitekstissään Arimo muistuttaa miten hänen mielestään tuntemattomien ihmisten kanssa keskustelu on yleensä matkustamisen parhaista anteja. Huomasin itsekin tämän viettäessämme kaksi päivää Kööpenhaminassa. Se, että on pakko kerätä keskimäärin 50 unelmaa joka ikinen päivä pakottaa kohtaamaan ihmisiä. Ottaen huomioon, että jokainen ihminen ei halua osallistua projektiin, arvioisin, että juttelemme Arimon kanssa varmasti yli sadalle ihmiselle päivässä. Useimmat kohtaamiset ovat lyhyitä, mutta mukaan mahtuu myös pitempiä keskusteluja ja tarinoita.

Useimmat kohtaamiset ovat lyhyitä, mutta mukaan mahtuu myös pitempiä keskusteluja ja tarinoita.

Mistä aloittaisin? Aloittaisinko kertomalla eräästä 18-vuotiaasta tytöstä, jonka mielestä tämä meidän unelmaprojektimme oli paras asia mihin hän on eläessään törmännyt? Tyttö halusi tulevaisuudesssa osallistua projektiin jollain tavalla ja harmitteli kovasti kun sanoin, että unelmanäyttelyitä on toistaiseksi ollut vain Suomessa. Aloittaisinko kertomaan siitä miten liikuttunut olen kuullessani tämän? Vai aloittaisinko kenties kertomalla eräästä parikymppisestä tytöstä, joka oli tehnyt ja kokenut elämässään niin paljon hienoja asioita, että montaa vanhempaakin ihmistä hirvittäisi? Kertoisinko siitä, että tämä tyttö kirjoitti unelmakorttiinsa haluavansa oppia olemaan haavoittuvainen? Kertoisinko siitä, että luettuani tämän kortin jäin tytön kanssa istumaan hostellin lattialle pitkäksi aikaa ja pyysin häntä kertomaan kaikkia asioita, joista hän on epävarma? Kertoisinko siitä, että juttelimme pitkään ja tyttö kertoi minulle menneisyydestään, rankoista kotioloistaan, ystävyyssuhteiden ylläpitämisen vaikeuksista, siitä ettei hän uskalla kertoa eräälle toiselle tytölle olevansa ihastunut tähän, siitä miten kulkee elämän läpi erilaisia sosiaalisia naamioita käyttäen, että hänellä on paljon salaisuuksia, joita hän ei ole uskaltanut jakaa kenenkään kanssa.

Vai kertoisinko eräästä kolmikymppisestä maailmaa kiertäneestä taiteilijasta, jonka kanssa puhuimme rakkaudesta, aitoudesta ja unelmista heti ensimmäisellä kohtaamisellamme? Kertoisinko eräästä 15-vuotiaasta tytöstä hostellissamme, joka ilahdutti kaikkia upealla lauluäänellään, ja joka sanoi aikovansa mennä X-Factoriin esiintymään. Ehkäpä voisin kertoa Kööpenhaminan kaduilla soittaneesta australialaismuusikosta, joka kierteli maailmaa? Voisin myös kertoa intohimoisesta parikymppisestä opiskelijasta, jonka unelmina oli mm. teknologia-alan ja ympäristöalan yhdistäminen ympäristöekologisiksi tuotteiksi. Voisin kertoa Depeche Moden faniklubiin kuuluneesta violettihiuksisesta paljon meikkiä käyttävästä pojasta, joka tekee intohimoisesti nettisarjakuvia ja konemusiikkia. Entä kertoisinko kenties elektroniikkakaupan myyjästä, joka oli muuttanut Tanskaan vain muutama kuukausi sitten rakkauden perässä ja opetteli nyt paikallista kieltä?

Kaikista näistä tarinoista – joista osaan palaan vielä myöhemmin, ja joista osa on kuvattu haastatteluiksi – päätän kuitekin kertoa erään 40-vuotiaan miehen minua puhututtaneen tarinan. Seuraavaksi kuvaamani tapahtuman näyttämönä toimivat Kööpenhaminan kadut keskiviikkonailtana 12. kesäkuuta.

Keräilyä puistossa

Katu täyttyy askelista, elämä on…

Kävelin totuttuun tapaani Kööpenhaminan kaduilla kuvaustarvikkeita ja unelmia täynnä oleva reppu selässäni, kun eräs mies kysyi minulta suuntaa. En osannut neuvoa, mutta pysähdyin kertomaan hänelle Unelmien tiellä -projektista, ja jäimme juttelemaan. Kerroin miehelle siitä miten olen pohtinut paljon omaa kuolemaani, omia tulevia hautajaisiani, asioita, joiden toteuttamatta jättämistä katuisin kuolinvuoteella eniten.

Hän oli yhtäkkiä havahtunut ja tajunnut, että menneet kaksikymmentä vuotta hänen elämästään olivat menneet ohi yhdessä hujauksessa.

Mies nyökkäsi. Hän sanoi, että koko elämänsä hän oli halunnut kirjoittaa ja vaikuttaa kirjoitustensa kautta maailmaan ja muihin ihmisiin. No, mies oli kuin olikin alkanut kirjoittaa kaksikymppisenä nuorena ja aina vain jatkanut kirjoittamistaan. Sitten, mies kertoi, että eräänä aamuna, ollessaan noin neljäkymmentä, hän oli yhtäkkiä havahtunut ja tajunnut, että menneet kaksikymmentä vuotta hänen elämästään olivat menneet ohi yhdessä hujauksessa. Kaikki nämä vuodet ikuisesti poissa – eikä mies ollut vieläkään saanut julkaistua yhtä ainutta tekstiä. Epätoivon valtaamana mies oli etsinyt käsiinsä erään tanskalaisen teatterialan ihmisen kotiosoitteen ja mennyt soittamaan kyseisen miehen ovikelloa. Teatteri-ihmisen avatessa oven, oli mies sanonut hänelle suoraan: ”Tarvitsen apua. Olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta enkä ole vieläkään saanut mitään julkaistuksi.” Kuulemma epätoivo oli niin syvästi näkynyt tämän miehen kasvoilta, että teatterimies oli päästänyt miehen sisään asuntoonsa ja he olivat yhdessä puhuneet. ”Kirjoita minulle lyhyt teksti”, oli teatterisankari sanonut, ”Jos pidän siitä, käytän sitä”.

Mies oli poistunut, kirjoittanut noin kymmenen sivun mittaisin lyhytnäytelmän ja lähettänyt sen teatteriohjaajalle. Vähän ajan kuluttua mies oli ollut näytelmänsä ensi-esityksessä Kööpenhaminassa, päiväsaikaan järjestetyssä teatteriesityksessä, yhdessä noin kolmenkymmenen muun ihmisen kanssa. Lavalla oli ollut näyttelemässä mm. eräs todella tunnettu tanskalainen näyttelijä. Näin lumipallo lähti pyörimään. Mies kertoi että eräs Tanskan television vaikuttajista oli juuri pyytänyt häntä lähettämään tälle omia tekstejään.

Juttutuokiomme loppui kutakuinkin tähän. Kysyin mieheltä olisiko tämä halunnut jatkaa keskustelua jossain kahvilassa. Mies olisi tullut mielellään, mutta hän oli valitettavasti sopinut jo tapaavansa ystäviään. Kiitimme toisiamme ja jatkoimme matkaamme. Mies lupasi lähettää vielä sähköpostilla itsekirjoittamansa version tarinastaan, jotta voisin julkaista sen Post Our Dreamsin sivulla. Pysykää siis kuulolla!

Hukkaan heitetyt vuodet?

”Koskaan ei ole liian myöhäistä”, julisti suurmies Arimo. Nyökkäsin vaikuttuneena.

Mitä me muut voimme miehen tarinasta oppia, pohdimme myöhemmin illalla Arimon kanssa. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä”, julisti suurmies Arimo. Nyökkäsin vaikuttuneena. Pohdimme myös sitä, että nämä 20 julkaisematonta kirjailijavuotta miehen elämässä eivät välttämättä suinkaan olleet hukkaan heitettyjä vuosia. Sillä kaikkien näiden vuosien aikana mieshän oli kirjoittanut paljon, oppinut kirjoittamisesta ja näytelmistä ja elämästä, ikään kuin valmistautunut unelmansa toista osaa, vaikuttamista, varten. Hukkaan heitettyjä vuosia nämä vuodet olisivat ehkä olleet siinä tapauksessa, ettei mies olisi seurannut intohimoaan eikä kirjoittanut riviäkään. Mutta toisaalta, silloin nämä kaksikymmentä vuotta olisivat opettaneet sen, että miehen kannattaisi kirjoittaa. Meillä kaikillamme on elämässämme monia mahdollisuuksia.

Lukijalle pohdittavaksi:
- Jos itse kohtaisit jonkun itseäsi paljon nuoremman ihmisen ja saisit tilaisuuden inspiroida tätä, minkälaisia tarinoita kertoisit, mitä haluaisit sanoa? Sanotko näitä asioita kellekään arkielämässäsi?
- Tunnettu kirjailija George Elliot totesi, että koskaan ei ole liian myöhäistä olla se, joka olisit voinut olla. Mitä sinä olet aina halunnut olla? Oletko sitä? Jos et, miksi et?

3 kommenttia julkaisussa 2.-3. matkapäivä: Kohtaamisia Kööpenhaminassa

  • Itse Universumi  sanoo:

    Ei hitto.. vasta reissun alku ja tommosta settii. Perhana tost teiän dokkarist tulee hitti, viel isompi hitti mitä osaatte nyt kuvitella jos ootte saanu ihmisii kertoo videolle niiden unelmii.

    2 miestä Suomesta, pienestä kärpäsen paskan kokosesta maasta maailmanlaajusesti ja universumintasol ja siel te inspiroitte koko eurooppaa, pistätte ne kertoo unelmia ja muistutatte mikä elämäs on tärkeetä, yksitellen te käytte läpi satoja ihmisiä jotka levittää eteenpäin tätä unelmamiesten evankeliumia kunnes koko Eurooppa ja lopulta maailma on saanu tietoa näistä mystisistä unelmamiehistä jotka tulee maasta jossa ei puhuta !

    Mul on kutina sigma-suoltani seuraavassa osassa et tällä hetkellä historia tapahtuu. Tää 20 päivää on pyhiinvaellus jota tyypit kulkee 1000 vuoden pääst eikä mitää Santiago de Compostelaa. Muistakaa se !

    Hitsi mitä tarinoita, erityisesti tykkään tommosist jotka innostuu nii paljo ja haluu lähtee mukaa toimintaa, tommosii tarvitaa.

    Oon kyl vaikuttunu ! Innolla odotan salaperäisen mutta paljonpuhutun Arimon tapaamista jos vain Nepalin vuoret sallii sen.

    • Joona Nuutinen  sanoo:

      Itse Universumi puhuu asiaa, tää vois olla seuraava Madventures.

    • Arimo Kerkelä  sanoo:

      Woah, kiitos! Sanattomaksi vetää, tää tsemppas kyllä todella paljon. Ja jos itse universumi ottaa yhteyttä niin onhan siihen kutsuun vastattava.

Jätä kommentti:

Voit käyttää seuraavia HTML-härpäkkeitä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>