6.-8. matkapäivä: Ilta Berliinissä

Olli Lukkari

Berliinissä ollessamme Arimo päätyi istumaan iltaa vanhaa lukioaikaisen opettajansa kanssa ja minä päädyin tapaksille parin tanssijan kanssa. Mitä muuta reissulla tapahtui? Olli kertoo.

Reilimme 6.-8. päivän vietimme Berliinissä. Siinä missä München mielletään Saksan varakkaaksi ja hyvän julkisivun omaavaksi yläluokan edustuslapseksi, on Berliini kuin Münchenin köyhä ja villi kapinoiva alakulttuuripiireissä liikkuva sisarpuoli, jolle sattuu ja tapahtuu. Berliini on ”köyhä mutta seksikäs”, kuten Berliinin pormestari Klaus Wowereit vuonna 2004 kaupunkia kuvasi. Nimitys jäi elämään.

Nyt on vuorossa tapahtumakuvaus yhdestä illasta Berliinissä.

Tuhannen ja yhden tarinoita

Berliini klo 21.30

Monien sattumusten kautta olen päätynyt erään kauppakeskuksessa olevaan hissiin kauppakeskuksen sulkemisajan jälkeen. ”Tänne sinun kannattaa ehdottomasti mennä”, minulle sanottiin. Niinpä niin. Matkatessani hissillä ylös rakennuksen katolla olevalle parkkipaikalle, mietin mikä minua mahtaa siellä odottaa. Katselen ympärilleni ja näen hississä mitä erikoisemmin pukeutuneita ihmisiä. Alan jutella yhden miehen kanssa, joka pukeutumiseltaan muistuttaa Persian prinssiä tai Aladdinia. Keskusteluumme liittyy hissimatkan aikana myös pari vieressä olevaa ihmistä. Pian hissi saapuu kuitenkin määränpäähänsä ja ovet avautuvat. Vielä pari päivää sitten minua olisi odottanut täysin tavanomainen näky harmaasta perinteisestä kattoparkkipaikasta. Mutta ei tänään.

Vielä pari päivää sitten minua olisi odottanut täysin tavanomainen näky harmaasta perinteisestä kattoparkkipaikasta. Mutta ei tänään.

Katsoessani eteeni näen, että koko kattoparkkipaikka on muutettu isoksi terassitilaksi, jossa on oma esiintymislavansa ja baaritiskinsä. Parkkipaikalle on raahattu runsaasti puisia istutuslaatikoita, jotka ovat täynnä viherkasveja. Kaupungin siluetti piirtyy taianomaisesti horisonttia vasten. Paikalla on ehkä toistasataa ihmisiä. Sitten vain hommiin, ajattelen mielessäni, ja lähestyn paria nuorta juhlijaa. Kerron heille unelmaprojektistani ja pian he jo kirjoittavat tyytyväisinä unelmiaan ylös. Jatkan matkaa ja lähestyn yhtä ikäistäni nuorta naista. Huomaamme heti olevamme samalla aaltopituudella ja alamme keskustella unelmista, elämästä, ihmisten kohtaamisesta, ihmisten käyttämistä sosiaalisista naamioista (jotka monesti estävät oikean kohtaamisen), haavoittuvaisena olemisesta. Tunnen olevani elossa. Keskustellessani – ja ihaillessani allani avautuvaa maisemaa ja auringonlaskua – huomaan, että tämä on yksi niistä hetkistä, joiden vuoksi rakastankaan matkailua, uusiin ihmisiin tutustumista, spontaaniutta, rajojen rikkomista, unelmia! Ja kuten kohta tulen huomaamaan, ei ilta ole vielä edes alkanut.

Tanssin taikaa

Berliini klo 22.30

Aurinko on jo lähes kokonaan laskeutunut, alkaa olla viileä. Ihailen pimenevää Berliiniä ja juttelen edelleen tapaamani tytön kanssa. Yhtäkkiä baarin kaiuttimista alkaa kuulua klassista musiikkia, orkesterin soittoa. Wau, ajattelen, miksei tällaista ole vielä Suomessa? Päätän tarttua hetkeen ja pyydän tyttöä tanssimaan kanssani. Tanssimme aikamme kunnes huomaamme, että lähes kaikki katolla olevat ihmiset ovat kokoontuneet yhden pisteen ympärille seuraamaan jotakin esitystä. Eikä mitä tahansa esitystä! Lähdemme katsomaan mistä on kysymys.

Edessäni lavalla minua odottaa näky notkeasta tanssijasta ja vannetaiteilijasta, joka pyörittää vannetta taitavasti tunnelmallisen musiikin tahtiin. Tanssijasta huokuu innostuneisuus esiintymistä ja taidetta kohtaan. Taustalla soiva klassinen musiikki saa sekaansa elektronisia rytmejä ja tummia äänivalleja ja esitys muuttuu sen mukaan. Tämä modernin ja vanhan musiikin fuusio, eri sukupolvien kohtaaminen, miellyttää minua. Hymyilen seurassani olevalle tytölle ja alan kaivaa kameraa esiin. Esitys on pakko saada videolle.

Leipää ja sirkushuveja

Berliini klo 23.00

Ensimmäinen vannetaide-esitys loppuu. Yleisö osoittaa myrskyisästi suosiotaan. Koen olevani etuoikeutettu päästessäni tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän ilmapiiriin seuraamaan kaikkia näitä esityksiä. Seuraavaa esitystä varten lavalle astuu tyylikkäisiin korkokenkiin sonnustautunut vähäpukeinen leidi kädessään vanne – täynnä liekkejä. Liekkien hohkama lämpö ulottuu yleisöön asti. Nielaisen. Ja tartun jälleen kerran kameraan. Elektronisen ja klassisen musiikin tahdit käynnistyvät ja minut vedetään jälleen mukaan tähän esittävän taiteen mystiseen ja salaperäiseen, vastustamattomaan maailmaan. Vanne liikkuu esiintyjän ympärillä sulavasti tahdista ja pyörähdyksestä toiseen. Aistikkuutta, taikuutta, mystisyyttä, tämä ilta ei voi olla jättämättä ketään kylmäksi. Esitys kirvoittaa jälleen kerran huikeat suosionosoitukset yleisöltä. Sitten alkaa odotus, jonka jälkeen viimein on illan huipennuksen aika. Yritän etsiä ympärilläni olevasta ihmismassasta tyttöä, jonka kanssa tanssin aiemmin. Tuloksetta. Hän on varmaan lähtenyt jo kotiin, ajattelen. Harmittelen aikani, mutta kohtaamisia tapahtuu ja ihmisiä riittää, mietin. Enkä ehdi murehtimaan pitkään sillä alkamassa on juuri illan pääesitys.

Berliini klo 23.30

Musiikki vaimenee tätä juhlavaa hetkeä varten.

Lavan reunalle astuu valkoiseen maskiin pukeutunut mies sähkökitara kädessään. Miehen olkapäätä korostaa upea paholaismainen tatuointi. Tätä paholaismaista kättään heilauttamalla mies alkaa näppäillä sähkökitaransa kieliä luoden ilmaan pinkfloydmaisen kaikuvan äänivallin täynnä yksittäisiä melodianpätkiä ja kaikuja; äänivallin, joka on täynnä lupauksia enteilevästä tuhosta, täynnä odotusta, täynnä jännitettä. Yleisö pidättää henkeään. Hitaasti kävellen lavalle saapuu kaksi henkilöä lisää, mies ja nainen. Mies kävelee ilman paitaa päässään jättimäinen ihmissyöjämäisen näköinen naamio. Hänen vierellään kulkeva nainen on sonnustautunut sievän salaperäiseen venetsialaistyyliseen naamioon ja riekalemaisiin vaatekappaleisiin. Molemmilla heillä on käsissään lasipurkkeja täynnä tuikkuja. Yksi kerrallaan – hitain ja harkituin liikkein – he sytyttävät tuikut palamaan ja asettelevat ne ympärilleen niin, että kynttilät rajaavat sisäänsä laajan ympyrän – ympyrän, jota he esiintyjinä ja tähtinä hallitsevat. Puitteet paholaismaiselle rituaalille on luotu, show alkakoon.

Nainen astuu hitaasti kynttilän rajaaman valtakunnan ulkopuolelle, vain mies ihmissyöjämäiseine kasvonaamioineen jää näkyviin. Mies pudottautuu maahan nelinkontin, varpailleen ja polvilleen ja alkaa kuin lisko ryömiä hitaasti ympäri kynttiläkehää. Kehän reunalta hän nappaa käsiinsä kaksi lähes puolikkaan ihmisen mittaista tankoa ja rituaalimaisen kunnioittavasti sytyttää näiden tankojen päät palamaan. Musiikki vaimenee tätä juhlavaa hetkeä varten – ja yhtäkkiä, kuin sanattomasta sopimuksesta, pärähtää kitaroista ilmoille rajuja sointuja. Tunnelma muuttuu täysin. Kuin paholaisen riivaamana alkaa mies pyörittää näitä kahta tankoa kädessään. Ylös, alas, sivuille, hitaasti, nopeasti, vaakasuoraan, pystysuoraan. Liekit kulkevat välillä vain millien päästä miehen kehosta enkä voi olla miettimättä, että palovammat eivät varmastikaan ole tälle esiintyjälle vieras ilmiö. Mutta nyt ei ole niiden aika. Tämä mies on elementissään, tätä hetkeä varten hän on varmasti harjoitellut vuosikausia. Yleisö pidättää epäuskoisena henkeään ja taputtaa villisti taiturimaisten temppujen onnistuessa. Välillä tangot lentävät ilmaan, pyörivät siellä villisti päätyen kuitenkin aina takaisin miehen varmojen käsien otteeseen. Ja yhtä villisti kuin koko esitys oli alkanutkin, se myös yhtäkkiä loppuu, pysähtyy. Musiikki palautuu takaisiin pahaenteiseen taustarooliinsa, mies sammuttaa palavat soihtunsa. On naisen vuoro astua näyttämölle.

Femme Fatale

Molempien esiintyjien liikkeet ovat täydellisesti yhteenajoitettuja – ja parempi onkin, sillä liekit nuolevat heidän ihojensa pintaa välillä pelottavan läheltä.

Nainen saapuu lavalla kantaen käsissään jokaisen Bruce Lee -fanin suosikkikapistusta, nunchakua. Nunchakun toinen pää on tehty köysistä ja käsitelty palavalla aineella. Neljästä kantamastaan nunchakusta ojentaa nainen kahdet ihmissyöjämiehelle, ja yhdessä he sytyttävät kaikki köydenpäät palamaan. On tulisen ja potentiaalisesti vaarallisen tanssin aika. Molemmat esiintyjät ryhtyvät pyörittämään nunchakujaan pelottavalla varmuudella. Esiintyjät tuijottavat tiiviisti toisiinsa liikkuen samassa tahdissa,. Jalat liikkuvat sulavasti rytmissä. Kitara aloittaa painostavan örinänsä ja tarkoin valitulla ajoituksella tanssijat siirtyvät yhdellä askeleella aivan toisiaan vasten. Heidän ihot ja kasvot lähestulkoon koskevat toisiaan. Toistensa syleilyssä nämä tulen sankarit pyörittävät palavia nunchakujaan toistensa selkien takana nunchakujen ja käsien liikkuessa ristiin rastiin sveitsiläisen kellokoneiston tarkkuudella. Molempien esiintyjien liikkeet ovat täydellisesti yhteenajoitettuja – ja parempi onkin, sillä liekit nuolevat heidän ihojensa pintaa välillä pelottavan läheltä. Yleisö hullaantuu täysin. Tyylikkään määrätietoisesti esiintyjät jatkavat esityksenä loppuun. Aplodit ovat melkoiset ja esiintyjät saavat runsaasti uutta yleisöä omalle ryhmälleen.

Käyn nopeasti kiittämässä ja kehumassa illan päätähtiä ja sanon lähettäväni heille sähköpostia unelmahaastattelun merkeissä. Katsotaan miten haastattelun suhteen käy! Juttelen vielä satunnaisten paikallisten kanssa ennen kuin päätän lähteä takaisin hotellihuoneeseen nukkumaan. Jo näiden muutamien tuntien aikana Berliini on antanut minulle paljon.