Arimo Kerkelä
Hyppy väärään junaan johdatti meidät Bukarestiin. Romanian pääkaupunki osoitti, että Itä-Eurooppa on edelleen oma maailmansa, jossa englanti ei olekaan kaikkien ymmärtämä yleiskieli.
Tiesin Romaniasta etukäteen todella vähän. Ensimmäisenä muistin maan köyhyyden ja hitaan teollistumisen. Ne näkyivät jo junamme ikkunasta: Pieniä kyliä ja suuria peltoja. Ränsistyneitä hökkeleitä ja kukoistavia metsiä. Toisaalta harva asutus jätti tilaa maan upealle luonnolle. Aamun sumussa vuoristomaisema näytti todella kauniilta.
Projektimme kannalta olin eniten huolissani kielimuurista. Jo Budapestissa se haittasi unelmakorttien keräilyä, eivätkä menomatkan junajutustelut luvanneet hyvää. Vanhemmat ihmiset eivät puhuneet englantia kuin ehkä muutaman sanan. Junalla tapaamistamme nuorista osa ymmärsi englantia hieman, osa ei ollenkaan. Minä ja Olli emme puolestamme osanneet sanaakaan romaniaa, eikä ainoalla venäjänkielisellä fraasillani (eta maja koshka, ”tässä on minun kissani”) paljoa rupateltaisi.
Valikoitunut otanta
Perillä Bukarestissa pääsin näkemään, olivatko ennakko-odotukseni oikeassa. Täyteen ahdettu miljoonakaupunki ei ollut selvinnyt paisumisestaan ilman kupruja. Tiet olivat ruuhkaisia ja tunnelma turhan kaoottinen pikkukaupungin kasvatille. Keskustan laitamilla poliiseja ja vartijoita oli lähes jokaisessa kadunkulmassa – ennätyksenä onnistuin näkemään 20 metrin matkalla kolmen vartiointiliikkeen työntekijöitä päivystämässä.
Ennätyksenä onnistuin näkemään 20 metrin matkalla kolmen vartiointiliikkeen työntekijöitä päivystämässä.
Unelmienkeruu tuntui alkuun hyvin turhauttavalta. Kävelin päivällä isoimpiin lähiseudun puistoihin – vain todetakseni, että ne olivat lähes täysin tyhjiä. Muutamista penkeillä istujista vain todella harva ymmärsi puhettani. Todella moni englantia puhuvistakin paikallisista epäili ventovieraan ulkolaisen epämääräistä unelmahöpinää. On vaikea erottua muista kaupustelijoista ja vakuuttaa ihmisille, ettei havittele heidän rahojaan.
Seuraavana päivänä unelmakeräily sujui hieman paremmin. Yliopistorakennusten lähellä olevista puistoista löytyi jonkin verran kielitaitoisia nuoria. Samalla viheralueet tarjosivat tervetullutta rauhaa suurkaupungin sykkeestä. Valitettavasti vanhempien paikallisten tarinat jäävät enimmäkseen kuulematta, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Kerääminen eteni hitaasti, mutta eteni kuitenkin, vaikka emme tavoitetahdissa pysyneetkään.
Kohti loppurutistusta
Parin päivän jälkeen Romania jäi edelleen hieman etäiseksi. Vika ei ollut maassa tai sen kulttuurissa, vaan meissä. Rajallinen kielitaitomme esti meitä saamasta täyttä otetta paikallisten elämästä. Olli kuvaili oloaan barbaarimaiseksi, kun ei osannut paikallisesta kielestä edes kiitoksen verran. Olin samaa mieltä. Ne ihmiset, joille pääsimme puhumaan, olivat kuitenkin todella ystävällisiä ja avoimia.
Harharetki Romaniaan ei ole virhe, jota pitäisi katua. Se kuitenkin jätti meidät vaikeaan tilanteeseen: Matka päättyy jo lauantaina ja olemme jäljessä aikatauluistamme. Romaniasta poistuessamme meillä oli kasassa 774 unelmakorttia. Parissa päivässä meidän pitäisi siis kerätä yli 200 korttia, mutta pelkkään junissa istumiseenkin tulee kulumaan todella paljon aikaa.
Loppukiri alkakoon.
Ei muuta kun kanssamatkustajien unelmia keräämään, siinähän ne viimeiset junaspurtit kuluu rattoisasti!
Ja jos ette osaa seuraavan määränpään kieltä, niin oisko teillä joku tuttu, joka osaa ja voisi kirjoittaa tiiviisti lapulle sillä kielellä, mistä on kyse? Vähän niinkuin romanikerjäläiset Suomessa tekee..
Onneksi saavuttiin nyt aamulla Sveitsiin, niin kielimuuri ei ole enää este. Kyllä tässä töitä silti pitää tehdä, pitää toivoa että ihmisiä on liikenteessä vaikka sää vähän synkältä näyttääkin. :)